Tilastokeskuksen tilastollinen työssäkäyntialueluokitus luotiin ensimmäisen kerran vuoden 1996 työssäkäyntitilaston pohjalta, ja se otettiin virallisesti tilastointikäyttöön 1.1.2000. Kyseessä on yleinen tilastollinen luokitus, joten se ei sulje pois mahdollisuutta muodostaa erilaisia hallintomenettelyjä varten vastaavan ilmiöalueen hallinnonalakohtaisia luokitteluja ja määrittelyjä.

Työssäkäyntialueiden muodostaminen: Työssäkäyntialueet on muodostettu vuoden 1996 työssäkäyntiaineistoon perustuen kaksivaiheisesti. Ensin on määritelty keskuskunnat ja sen jälkeen kaikki työssäkäyntialueet keskuskunnan ympäristökunnista suuntautuvien pendelivirtojen mukaan. Työssäkäyntialueen muodostavat keskuskunta ja siihen vähintään 10%:n osuudella työvoimasta pendelöivä ympäryskunta (-kunnat). Keskuskunta on pääsääntöisesti kunta, jonka työvoimasta enintään 20 % käy töissä muissa kunnissa, eikä missään yksittäisessä alueen kunnassa käy töissä yli 10 %:a työvoimasta. Vuoden 1996 aineiston mukaan työvoimavirran tyyppiarvo (moodi) on noin 10 %:n kohdalla. Em. kriteereiden perusteella muodostui 52 keskuskuntaa, jotka muodostavat 52 eri suuruista työssäkäyntialuetta. Suurin, Turun työssäkäyntialue, muodostuu 28 kunnasta. Pienimmät ovat kahden kunnan muodostamia työssäkäyntialueita, joita on kaikkiaan 17. Työssäkäyntialueisiin kuuluu yhteensä 279 kuntaa. Yksittäisiä kuntia jää siten jäljelle 173. Työssäkäyntialueen ulkopuolelle jäävä kunta ei kuulu työssäkäyntialueluokitukseen, vaan ko. kunnat muodostavat kukin oman "työssäkäyntialueensa". Luokitusavaimessa kunnista työssäkäyntialueisiin ne saavat koodin 00 (Muu). Seuraavan kerran tilastollisen työssäkäyntialueluokituksen aineistoa tarkistetaan vuoden 2000 väestölaskennan työssäkäynnin tiedoilla ja tarkistettu luokitus otetaan käyttöön tilastovuonna 2004. Luokituksen tausta: Työssäkäyntialuejakoon kohdistuva kysyntä kasvoi seutukuntaluokitukseen suuntautuvien muutospaineiden johdosta ja Tilastokeskus katsoi tarpeelliseksi tarkistaa ja korjata 1980-luvun työssäkäyntialueluokitusta. Tavoitteena oli luoda yhtenäisiin kriteereihin perustuva aluejako, joka tarkistetaan noin viiden vuoden välein. Työssäkäyntialuejaon aikaansaamiseksi perustettiin työryhmä, joka testasi erilaisia vaihtoehtoja useilla muuttujilla ja erilaisilla kriteereillä. Lopullisessa ehdotuksessa päädyttiin kuitenkin mahdollisimman yksinkertaiseen ja puhtaasti työssäkäynnin suuntautumiseen pohjautuvaan aluejakoon. Kyseessä on yleinen tilastollinen luokitus, joka ei sulje pois tarvetta muodostaa erilaisia hallintomenettelyjä varten hallinnonalakohtaisia luokitteluja ja määrittelyjä. Tilastolliset luokitukset luodaan suhteellisen pysyviksi ja luokituskriteerit kohdistuvat mahdollisimman tasapuolisesti kaikkiin alueisiin. Työssäkäyntialueen ulkopuolelle jäävä kunta ei kuulu työssäkäyntialueluokitukseen vaan ko. kunnan tilastotieto saadaan kunnittain tuotettavista tilastoista. Nämä yksittäiset kunnat muodostavat siten kukin oman "työssäkäyntialueensa". Pendelimallin tuottama koko maan kattava aluejako liitti hyvinkin heikosti pendelöiviä ja siten vahvasti työpaikkaomavaraisia kuntia työssäkäyntialueisiin, jotka työryhmän mielestä eivät olleet siten kaikilta osin nimensä mukaisia. Työssäkäyntialue oli hyvin kysytty ja käytetty aluejako 1970- ja 1980-luvuilla. Tilastokeskus kehitti työssäkäyntialueiden määrittelyyn 1980-luvun lopulla ns. pendeliohjelman. Ohjelma perustuu malliin, joka valitsee ensin keskuskunnat kokonaispendelöinnin ja yhteen kuntaan suuntautuvan ulospendelöinnin mukaan. Tämän jälkeen loput kunnat liitetään keskuskuntiin suurimman ulospendelöintivirran mukaan. Työssäkäyntialueet ovat siten muokattavissa ohjelmalle syötettävien raja-arvojen mukaan. Ruotsin mallin mukaan yleisesti käytetty kriteeri keskuskunnan valintaan on ollut enintään 20 % kokonaisulospendelöinti ja 7,5 % yhteen kuntaan ulospendelöinti. Ohjelma muodosti koko maan kattavan alueluokituksen, jonka mukaan vuonna 1994 Suomessa oli lähes 200 työssäkäyntialuetta. Tilastokeskuksen pendeli-ohjelmaa ei ylläpidetty vuoden 1994 jälkeen, koska työssäkäyntialueittaisten tilastojen kysyntä oli erittäin vähäistä. Toisaalta seutukuntaluokitus (NUTS4) on korvannut ainakin osittain työssäkäyntialueluokituksen. EU:n työssäkäyntialueet: EU on pyrkinyt muodostamaan jäsenvaltioilleen työssäkäyntialueet (employment zones), jotka olisivat vertailukelpoisia maiden välillä. 1990-luvun alussa päätetyt työssäkäyntialueiden muodostamiskriteerit ovat kuitenkin melko väljät ja jättävät jäsenvaltioille mahdollisuuden muodostaa olosuhteisiin sopivat alueet. Tarkoituksena oli kuitenkin, että ko. alueet 1) muodostaisivat toiminnallisen aluejaon 2) muodostettaisiin lähinnä kuntatason tilastoista 3) saattaisivat olla tulevaisuudessa aluepoliittisten tukien perusalueita 4) niistä kerättäisiin väestö-, työssäkäynti ja infrastruktuuritietoja. Muiden hallinnonalojen työssäkäyntialuejaot: Viime vuosina on eri hallinnonaloilla otettu käyttöön työssäkäyntialuejakoja, jotka eroavat kriteereiltään toisistaan. Työministeriön käytössä olevat työssäkäyntialueet ovat puhtaasti hallinnollisia työvoimatoimistojen toiminta-alueita. Ympäristöministeriön työssäkäyntialueet perustuvat vuoden 1993 työssäkäyntiaineistoon, mutta raja-arvoihin, jotka poikkeavat Tilastokeskuksen aiemmin määrittelemistä raja-arvoista. Sisäasiainministeriön teettämän kaupunkiverkkotutkimuksen (1998) mukaan rajattiin työssäkäyntialueet yksinkertaisesti työssäkäynnin suuntautumisen mukaan pyrkimättä liittämään keskuksiin myös suhteellisesti heikosti tai vain toisen kunnan kautta välillisesti suuntautuvia kuntia. Raja-arvona pidettiin 15% lähtökunnan työvoimasta. Julkaisut: Kunnat ja kuntapohjaiset aluejaot. Tilastokeskus, Käsikirjoja 28.

Työssäkäyntiluokitus on kansallisiin tarpeisiin laadittu luokitus.